Vyötärö: 60 cm
Rinnanympärys: 83 cm
Lantio: 81 cm
Takamus: 91 cm
Reidet: 49 cm
Käsivarret: 26 cm
Pohkeet: 32 cm
]]>..which means that I have to post some good Finnish reggae:
http://www.youtube.com/watch?v=3X5cTMT1n_M&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=GgIWCeQXrzk&feature=related
]]>
This is a realized picture, the real one on my skin would be more simplified and more graphical, and it's height will be about seven or eight centimetres.
Yay. Now I just have to find some good artist to simplified that picture in the shape I saw it in my dream. Maybe the fox inside my head would proceed from there to my back. The tattoo will be on my left shoulder blade.
]]>And I have booked myself full from every weekend since this weekend to June. And all of them are full of scout-stuff or work. Oh, well, I do have one free saturday, and one of my friday's is free for my friend's birthday, he's going to be 42. We're going to Sipoo's forests. With tents and lots of boose. 
taken photographs of my friend Mikko's dog, Onni. He's 10 weeks old and an adorable boy.
..and watched grass to grow :D No, just kidding, it's dill..
And now? I borrowed my friend's Mokkula, so I'm writing this and drinking a long drink. Tomorrow is my last schoolday so far of this week, and then the easter holidays are here.. I'm going to a scout camp to Asikkala. Couldn't care less, because my ex is coming too. He looks me like I'm a bunch of shit or crap or something. And I haven't done anything wrong. Shoot yourself etc.
]]>
And still I'm so pissed off. 
]]>miten sain siivet
hur jag fick vinglös
Seison rautatieasemalla, junia on liikaa, mihin menisin? Ei ole paikkaa ei ole aikaa ei määränpäätä. Vain Kasperin lause mielessä; ”Tule sinne missä äänettömät äänet kuiskivat, missä liukuvat varjot seuraavat, missä kuulet kalman kuiskeen.”
Kylmänväreet kulkevat nopeasti selkärangassa, kaivavat vanhoja muistoja syvempääkin syvemmältä, eivät anna unohtaa.
Menen minne menen, en tanssi pillisi mukaan peto.
Mä puren alahuulta kovaa, voin melkein tuntea veren purskahtavan ulos, valuvan lämpimänä suuhun ja leualle.
Rinkka selässä painaa, jalat ovat levottomat. Ne tahtovat liikkeelle, jonnekin kauas pois pois pois.
Kettu pään sisällä nostaa kuonoaan, höristää korviaan ja murisee. Ei ei mennä korkeille kannaksille, saavuttamattomiin metsiin. Sieltä löytyy vain raatoja, sielunraatoja. Me tahdotaan teeskennellä, näytellä, matkalla metropoliin, kauas Suomesta ja muista.
Hyvä on hyvä on lähdetään pois.
Kettu riemastuu. Hyppää pystyyn ja heilauttaa kapista, ei, pöyhkeää häntäänsä. Kyllä me sopeudutaan, kyllä me keksitään ongelmiin vastaus.
Huokaisen syvään ja valitsen sormella osoittaen ja arpoen matkakohteen.
Määränpäässä sataa. Berliinin kadut ovat tummat ja märät. Mä istuudun jonkin kahvilan pöytään ja tilaan kaakaon. Kahvi tekee ihmisestä kitkerän ja pahantuulisen ja muuttaa hiukset ja sielun mustiksi.
Oletko nyt tyytyväinen, täällä sitä ollaan, muka metropolissa.
Kettu irvistää ja kääntää selkänsä. Sen kynnet ovat leikkaamattomat.
”What’s your name, my fair lady?”
Mä en ollut ollenkaan kuullut, kun mies, ei, poika, oli istuutunut vastapäätä mua. Mä mietin ohikiitävän hetken vastaanko, ja jos vastaan, niin mitä vastaan. Life is hard.
”Kettu. That’s my name. Kettu.”
Pojan, arviolta 20.v, silmät säihkyivät.
”Sä ootkin suomalainen”, se toteaa.
Mä kivetyn, luulisi, että näin kaukana kotoa, vieraassa maassa, sattumalta valitussa kahvilassa, ei varsinkaan heti ensimmäiseksi törmäisi suomalaisiin. Mä nielaisen ja nyökkään, oksennuksen ja sapen maku suussa. Pitikin sattua.
Poika hymyilee. Sillä on vaaleat, pörröiset hiukset ja tummansiniset silmät. Hyi. Ei ollenkaan mun tyyppiä. Tuollaisia mä söisin aamupalaksi mansikkahillon ja vaahterasiirapin kera.
”Kas niin, Kettu, mä olen Tom.”
Ei hitto, mä kuuntelen Tomppaa.
Kettu nauraa käkättää kovaan ääneen.
Mä nyökkään ja annan pojan puheen soljua loppumattomana, kuohuvana virtana läpi pään, mistä kaikkien kiinnostavien asioiden generaattori poimii pari asiaa.
”Sä asut täällä? Miten iso kämppä?”
Tom hätkähtää, ja tuikkivat silmät tummenevat hetkeksi. Se nyökkää hitaasti, kuin empien. Luulee varmaan mua joksikin syöjättäreksi. Tom kertoo asuvansa vuokralla kerrostalokaksiossa kaverinsa kanssa, jota kutsutaan Dummiksi. Mä mietin, miten paljon Tomin kaveri oli nimensä veroinen. Dumm-nimisestä tyypistä ei tosin voisi odottaa muuta kuin jotain isoa, kuolaavaa körilästä. Nomen est omen?
”Tuu käymään joskus”, Tom sanoo ja nousee ylös, tekee lähtöä ties minne. Mä oon ihan ihmeissäni, vastahan me tavattiin sen kanssa ja nyt se jo kutsuu käymään omilla kämpillään. Onkohan sillä paljonkin arvotavaroita?
Kettu sähähtää rumasti.
”Tässä on mun osoite”, se jatkaa edelleen hymyillen ja kirjoittaa lautasliinaan jotain – arvatenkin sen osoitteen.
”OK, pistäydyn jos kaipaan sympatiapisteitä Savon suunnalta”, mä töksäytän ja sujautan lautasliinan mun takintaskuun. Ties vaikka jos joskus epätoivossani käyttäisin tarjousta hyväksi.
Jos kettu olisi osannut kehrätä, se olisi tehnyt niin. Oi katsos poikaa, rakkautta ensisilmäyksellä, se nauraa ja nuolaisee huuliaan. Terästäytyy. Tyttö hyvä, tuosta pojasta tulee vielä olemaan paljon apua ja harmia.
Mä istun kahvilassa, tuijotan ulos ikkunasta, kuuntelen, katselen. Näen, kuinka ihmiset kulkevat ohi. Mihin he ovat matkalla, menossa? Onko tuo kiireisen näköinen ja –oloinen liikemies kenties kiiruhtamassa kotiin vaimon ja lasten luo syömään? Vaiko onko hän matkalla kohti ruumista, jonka viime yönä murhasi, paloitteli, nautti ginin kanssa? Vaihtoehtoja on miljoonia, vaan vain yksi oikean tietää, yksi oikean valitsee. Elämän yksi suurimmista eduista on sen arvaamattomuus. Milloin sielu revitään pieniksi, tuskin havaittaviksi palasiksi, milloin lapsen itkuun ei kukaan vastaa, milloin kettu ei pääse pois ansastaan. Mutta ilon määrää on vaikeaa – mahdotonta – mitata; sielu korjaantuu vilpittömällä rakkaudella, äiti nostaa lapsen syliinsä, lempeämielinen metsästäjä päästää ketun raudoistaan. Aurinko paistaa risukasaankin, samoin Saksan kaduille.
Havahdun, nostan katseeni ja suo Auringolle pienen hymyn. Tänään se ei paahda hengiltä ketään, tänään se ei kutsu kuolettavalla tavalla. Mä maksan kaakaon – ja vihdoin, lähden.
Kadut tuoksuvat märälle asfaltille, maa jalkojeni alla polttaa omaa, hidasta kärsimystään. Keskellä autotietä on liiskaantunut kastemato ja mä näen sieluni silmin traagiset otsikot; ”Sadepäivän matofestarit päättyivät katkerasti – satoja kuoli”, sade lakkasi ja madot joutuvat palaamaan takaisin maan alle, pakoon aurinkoa ja sen polttavaa, kuumaa kitaa.
Mia-pieni, tyttökulta, missä ajattelit viettää koittavan yön? Edes katuojat eivät maailmanmatkaajaa huoli, ja rahaa ei ole moneen motelli-, saatikka hotelliyöhön.
Mä irvistän ohilentävälle pululle, syön sut, lasken rinkan maahan ja kaivan sieltä kannettavan, päiväkirjan ja CD-soittimen alta viulun. Se, miten viulu on säilynyt rinkassa lähes kokonaan kolhiintumattomana – kotelostaan huolimatta – on arvoitus, jota maan- ja taivaan viisaimmat pohtivat varmaan edelleen. Mä en.
Saksan valtio on luultavasti tiukka, kuten poliisitkin... tai sitten oon katsonut liikaa epärealistisia natsi- ja Hitler-filmejä. Silti riski kannattaa kuitenkin ottaa, sillä rahaa ei muuten ole, ellei välitä tehdä rehellistä työtä.
Mä kävelen rauhallista tahtia kohti jotain syrjäistä toria, asetun sen laidalle ja otan viulun ja jousen kotelosta. Kotelon mä asetan näkyvästi mun eteen ja tiputan sinne pari pikkuhilua. Mä tarkistan rinkan olevan turvassa mun takana - kaikki mun maallinen omaisuus on siellä, enkä mä välittäisi hävittää sitä.
Soittaessa mieli ikään kuin virittyy erityiselle taajuudelle, kuin koomaan. Silloin ei tajua ympäröivästä maailmasta mitään, noteeraa vain musiikin ja korvaan sointuvat selvät sävelet.
”Mädchen, das Gute arbeiten!” joku mies huudahtaa ja taputtaa käsiään. Mä huomaan alitajunnallisesti, että pari pikkulikkaa on pysähtynyt mun eteen tanssimaan. Varsinainen sirkus ja jonkinlainen irvokas Sound of Music, mä mietin ja vedän vielä sävellyksen loppusoinnut tunteella. Jotkut ihmiset ympärillä taputtavat, jotkut kävelevät kiireen vilkkaan ohi, hapan ilme naamallaan. Mulle tulee äkillinen halu potkia ne pikkulikat maanrakoon ja hakata ne vielä sinne kiinni mun viululla. Mä tyydyn vain väläyttämään niille irvistyksen, painukaa helvettiin.
Mä kumarrun alas, keräämään soittamisesta saadut rahat ja paneudun asettelemaan viuluani hyvin koteloonsa. Mä kohotan katseeni, ja huomaan edessäni asiallisilta näyttävät, mustat nahkakengät. Ne on jotain merkkiä, jota mä en tunnista eikä ole väliksikään. Mä suljen silmäni hetkeksi, toivon jossain syvällä sisimmässäni, että ne kengät olis hävinneet siitä mun edestä. Avaan silmät – ne kengät on edelleen siinä. Mä nousen hitaasti ylös, suoristan paidanhelman ja nostan leukani ylös, uhma jo valmiina mun silmissä.
Vastassa on noin viisikymppisen miehen kasvot. Silmäkulmissa naurunrypyt, kasvot ajan ja tuulen piiskaamat. Mies sanoo ensin saksaksi jotain, huomaa mun ymmärtämättömyyden ja vaihtaa englantiin. ”Good afternoon, you played very well..”
Mä olin kiittämäisilläni, kun mies jo jatkaa; ”you know, German policemen can be very troublesome.. I bet that you don’t have a licence to play in the street, eh?”
Mä pysyn hiljaa, käryilen miestä kulmieni alta, mihin se oikein pyrkii? Jos sen tavoite on saada mut putkaan, se saa luvan nach etw Scheiße.
”You see... I am an owner of a restaurant called Happy Lion.”
Mä pysyin edelleen hiljaa.
“Well... Okay, in the straightest way; I want you to come my restaurant and play your violin there. I’ll pay you a nice price.”
Mä katsoin miestä pitkään. Sen vahvasti saksalaiskorosteisesta mongerruksesta on välillä vaikea saada selvää, mutta pääasia on täysin ymmärretty; mies tarjoaa mulle töitä.
”Deal.” mä tokaisen ja seuraan aurinkoisesti hymyilevää miestä pitkin Berliinin katuja.
Mies kertoo olevansa Konrad ja omistavansa pienen, mutta hyvin viihtyisän ravintolan, Happy Lionin, jonne mun olisi tarkoitus kuulemma tulla töihin.
”Where are you from? Norway, Russia?” Konrad kysyy – ilmeisesti lakkaamaton – hymy huulillaan.
Pitäisikö valehdella, vai kertoa totuus? Kummasta on enemmän hyötyä? Totuus vie voiton;
”No, I’m from Finland.”
Konradin silmät pyöristyvät ensin, ja sitten taas siristyvät nauravaan ilmeeseen. Se kertoo virnistellen, kuinka hassua onkaan, kun heillä on jo nyt töissä yksi suomalainen, tarjoilijana.
”His name is Eppu.”
Haha, tyttörukka, luuletko muka pääseväsi tännekään turvaan suomalaisjuntteja? Olisiko sinun sittenkään pitänyt valehdella, tyhmyri? Kettu siristää silmiään kuten Konrad, mutta sen silmissä on ivan ja ilkeyden, ei ilon, välähdys.
Happy Lion on tosiaan pieni ja viihtyisä ravintola, jonka värimaailma liikkuu lähinnä punaisen ja luonnonpuunvärisen merkeissä. Ovesta katsottuna suoraan edessä on pieni lava, tai koroke, jonka edessä on kymmenen ja parinkymmenen välillä pöytiä.
Konrad hymyili huojentuneesti mun suvaitsevalle ilmeelle, laittoi kaksi sormea suuhunsa ja vislasi kimakasti.
”Eppu! Komm her!” se karjaisi.
Hetken päästä suorastaan räiskyvän punapäinen poika, noin pari vuotta mua vanhempi, saapui paikalle essu päällään ja kirkuvankeltaiset kumihanskat käsissään.
”Kettu, Eppu, Eppu, Kettu”, Konrad esitteli meidät toisillemme.
Eppu nosti vähän kulmakarvojaan kuullessaan Konradin lausuvan mun nimen, mutta päätti jättää asian ilmeisesti sikseen tai tuonnempaan.
”Kettu is from Finland too, Eppu”
“Yes, I see, Danke, Herr Lockvogel”, Eppu töksäytti, kuitenkin oikein sujuvalla englannilla. Mä mietin tosissani, oliko näillä kaikilla joku pakkomielle sekoitella englantia ja saksaa keskenään.
Mulle Eppu sen sijaan sanoi;
”Mä kättelisin sua oikeen mielellään, mutta oletettavasti sä et halua, kun nää hanskat näyttää ja tuntuu siltä, että mä olisin juuri vetänyt käteen niiden kanssa.” Se hymyili anteeksipyytävästi ja marssi pois, oletettavasti takaisin tiskien ääreen.
Mä virnistin, paskakin vitsi naurattaa, kun tylsyys valtaa tarpeeksi.
Konrad kertoi mulle jotain ravintolan säännöistä ja aikatauluista ja osoitti sormellaan ylös, selittäen mun nukkuvan yläkerrassa. Mä havahduin nyökyttelemisestäni.
”What?” mä mukelsin.
Konrad hymisi jotain ja sanoi, että vain siis jos Ketulle itselleen kävisi. Mä hymyilin suoraan sille, että asia on okei mahtavaa!, ellei vuokra olisi liian korkea.
Konrad pudisti päätään. ”Go and talk with Eppu about these things, I have to go now! Tschüs!” Konrad kääntyikin kannoillaan ja lampsi ovesta ulos asialliset kengät jaloissaan klonksuen.
Mä jäin seisomaan keskelle ravintolaa ja istuuduin sitten alas yhden pienen pöydän ääreen, sytytin tupakan ja päätin nauttia elämästä.
Jahas, sait sitten tyttö, ketunkutale, hankittua työn ja asunnon. Pystytkö muka tähän?
”Tupakointi kielletty”, hilpeä ääni sanoo.
Kettu pelästyy, perääntyy koloonsa.
Mä vilkaisen viereeni, Eppu oli ilmeisesti suorittanut tiskaamisen loppuun. Mä kohotin kulmiani sille ja tarjosin röökiä. Se nappasikin tupakan mun suusta keltaisilla kumihanskakäsillään ja veti henkoset. Eppu tumppasi tupakan, ja aloitti intensiivisen tuijotuksen, kohteena mä.
Mä vilkaisen vaivaantuneena Eppua, sitä ja sen räikeänpunaista hiuspehkoa ja vaaleanvihreitä silmiä.
”Sä et oo kokonaan suomalainen, Herr Wunderkind?” mä viimein puuskahdan, poika tuntuu yrittävän opetella mun kasvonpiirteet ja ihon uurteet perinpohjin.
”Ei, en oo. Faija on suomalainen, mutsi virolainen. Mistä sä niin päättelit, Sherlock?”
”Sun hiuksista ja silmistä. Harvalla suomalaisella on tollanen fleda ja silmät.”
Eppu virnisti ja pyyhkäisi silmille karanneen suortuvan sen kasvoilta. Me oltiin hetki hiljaa, tunnusteltiin tunnelmaa kai.
”Joo, siis, sä taidat asua mun kanssa yläkerrassa..?”
Epun kysymyksestä mä muistan taas Konradin asuntoehdotuksen ja nyökkään vähän epävarmasti.
”Paljoko Konrad pyytää vuokraa?”
Eppu korahtaa, ilmeisesti pidätellystä naurusta. ”Konrad.. vuokraa kämppää ikään kuin työsuhdeasuntona. Ei rahaa siis. Palkan saa normaaliin tapaan.
Tuu, mä näytän sen sulle, niin voit viedä kamasi sinne.”
”Onko tää joku sun henkilökohtainen bordelli?” mun oli pakko kysyä, kun astuin asunnon ovesta sisään. Tapetit olivat haalistuneet ja repaleiset, ja keskellä olohuoneen virkaa näyttelevää huonetta seisoi tanko.
”Joo, mun ja sisusiskojen oma ilotalo”, Eppu nauroi, ”no ei, Konrad osti muinoin kai koko talon, ja tämä, yläkerta siis, toimi ennen ilmeisesti jonakin laittomana bordellina.”
Mä katsoin Eppua epäuskoisena, mutta sen ilme oli vakava, ja paikka tosiaan näytti – ja haisi – vanhalta ilotalolta.
Hienoa, asun muinaisessa bordellissa.
”Mä oon ollut Konradilla töissä Happy Lionin perustamisesta lähtien, eli siis noin viimeiset puoltoista vuotta”, Eppu rupattelee samalla kun se johdattaa mut keittiöön.
”Kahvia, teetä?” se kysyy ja kohottaa mulle kulmiaan ohimennen.
”Teetä, mä vieroittaudun kahvista”, mä vastaan ja puraisen siinä samassa itseäni huuleen. Liikaa informaatiota, aivot kirkuvat.
Eppu on puheliaan ja sosiaalisen tuntuinen jätkä, jonka liikehdinnästä tuli mieleen lähinnä ikiliikkuja.
Äyskäröi ja äyskäröi venettä, jonka pohjasta puuttuu kaikki tapit.
Olohuoneen ikkunat näyttivät maisemaa Happy Lionin edestä ja kämpässä haiskahti etäisesti tupakan ummehtunut haju. Mä seison ikkunoiden takana, tuijotan mitään näkemättömin silmin Berliiniin ja kauas sen taakse.
Miten se vanha vitsi menikään..?
- Kumpi on kauempana, Englanti vai kuu?
- Englanti.
- Mistä niin päättelet?
- Voin nähdä kuun, mutta en Englantia.
”Liptonia vai Earl Greyta?”
Mä hätkähdän, ”kuu”.
”Kuu?” Eppu kysyy vähän koomisen näköisenä, roikottaen toisessa kädessään Liptonin teepussia ja toisessa Earl Greyn.
”Joo, mä voin nähdä kuun”, mä hymyilen sille ja sylkäisen muovipalmun ruukkuun.
”Fuchs, du sein Mond..” Eppu hyräili ja pudotti mun teemukiin Earl Greyn pussin.
Eppu osoitti mulle huoneen, jonka seinänaapurina sen oma huone oli.
Mun huone oli aika pieni, jotain kolme metriä kertaa neljä metriä. Mulle se riitti, eikä askeettinen sisustuskaan ollut mitenkään ahdistava.
Huoneessa oli rautaheteka, kirjoituspöytä, tuoli ja tyhjä, aika huonokuntoinen kaappi ilmeisesti vaatteiden säilyttämistä varten. Huoneen seinällä oli myös yksi jättikokoinen naamakuva jostain akasta, ja teksti ”MIT LIEBE, ELIZABETH”. Mä huomasin naisen naamassa reikiä. Joku oli käyttänyt sitä tikkatauluna.
Mä asetin mun kannettavan kirjoituspöydälle, CD-soittimen siihen pöydän reunalle ja vaatteet heitin epämääräisenä kasana kaapin pohjalle. Paljon muuta mulla ei sitten viulun lisäksi ollutkaan mukana, kännykkä kyllä, mutta se oli kiinni ja rinkan pohjalla, eikä mulla ollut mitään halua ottaa sitä sieltä pois. Siitä voisi hätätilanteessa saada hätävararahat jossain.
” Ei hullumpaa”, Eppu sanoi. Se oli ilmestynyt ovensuuhun ihan yhtäkkiä. Mä vilkaisin sitä tyynesti ja jatkoin sähköpistokkeen etsintää lattianrajasta.
”Mä tulin tuomaan sulle sun huoneen avaimen.. kuten saatoit huomata, näissä ovissa on ihan toimivat lukot. Vara-avaimet kaikkiin lukkoihin on Konradilla, mutta ei tartte pelätä, että se tulisi yllätysvierailulle, se ei oo käynyt täällä ylhäällä varmaan puoleen vuoteen.”
Mä jatkoin edelleen sinnikkäästi lattianrajan koluamista, ja kun Eppu ei saanut puheilleen vastinetta, se kuului kääntyvän pois ja sanovan; ”joo, mä jätänkin sut tänne... kumartelemaan. Avain on tossa ovessa nyt.”
”Jos ei kumarra, ei tarvi pyllistää”, mä murahdin tuskin kuuluvasti ja tökkäsin kannettavan johdon pistorasiaan. Mä jätin sen latautumaan siihen, nappasin avaimen ovestani ja lukitsin oven jälkeeni. Avaimen mä sujautin rotsini taskuun ja suunnistin pois kämpästä. Mä olin just avaamassa ulko-ovea häipyäkseni, kun Epun moittiva ääni kuului mun takaa; ”Sä lähdet ulos, etkä ota mua mukaan? Hyi, häpeä, saat ajokoirat kimppuusi ilman Tessun seuraa.” Mä irvistin rumasti ovelle, mutta jäin odottamaan kun Eppu kiskoi kengät jalkaansa ja talutti mut kädestä pitäen ulos ravintolan takapihalle. Mua puistatti edelleen, Topi & Tessu – viittauksia tässä viimeiseksi kaivattiin, vaikka se olikin pentuna ollut mun lempileffa.
Mä ja Laura oltiin luvattu ihan kuin elokuvan Topi ja Tessu, että oltaisi aina ystäviä, eikä mikään meitä vois erottaa. Mutta kuten siinäkin, me oltiin penskoina bestiksiä, mutta sitten Laura muutti pariksi vuodeksi Norjaan. Kun se tuli takaisin, se oli kuin eri ihminen. Tää tapahtui siis viidennen ja seiskan välissä.
Me oltiin kirjoiteltu toisillemme harvakseltaan kirjeitä ja lähetelty sähköpostia, mutta Laura oli ollut tosi laiska vastaamaan, ja sitä myötä mäkään en jaksanut tai viitsinyt sille liiemmin kirjoitella. Laura oli niin aikuisen oloinen, kun se kuutosen ja seiskan välisen kesäloman lopulla saapui takas Suomeen. Se käytti viimeisimpiä nuorten muotivaatteita, meikkasi vahvasti ja puhui, kuin koko maailma olisi sen vallan alla. Mä en voinut käsittää, mitä sille oli tapahtunut. Sen jälkeen me vain etäännyttiin.
Kun mä paria vuotta myöhemmin näin sen jossain kartsalla sekoilemassa joidenkin kundien kanssa, mut valtasi lähinnä inho. Mä en tosiaankaan kaipaisi toista Tessun korviketta.
Eppu puhua pälätti taas vaihteeksi, ja mä olin uppoutuneena omiin ajatuksiini. Lopulta se taisi huomata, etten mä kuunnellut sitä, ja kysyi multa jotain. Mä räpyttelin pari kertaa mun silmiäni ja ajatusrikkaasti pyysin sitä toistamaan kysymyksen.
”Miksi sä tulit Saksaan?” Eppu toisti kärsivällisesti.
Mä tyydyin vain kohauttamaan olkapäitäni Epun kysymykselle, ei kuulu sulle.
Tosiaan, miksi mä tulin Saksaan? Asemalla mun pasmat oli tapahtuneista asioista niin sekaisin, että mä vain summanmutikassa valitsin jonkun lähtevän junan. Mun sormi sattui Berliinin kohdalle, ja niin sitä sitten mentiin.
Ennen kuin mä lähdin himasta, tai paikasta, jota pystyi töin ja tuskin kutsua himaksi, mä heitin rinkkaan ensimmäiseksi eteen sattuvat kamat, kävin kössimässä mutsin pankki- ja luottokortin ja häivyin. Rautatieasemalla mä tyhjensin sen tililtä niin paljon rahaa, että pääsin Berliiniin asti. Oikeasti sitä fyrkkaa olis ollut niin paljon, että voisin tehdä pari-kolme edestakaista matkaa Suomen ja Saksan välillä. Mä tiesin, että heti kun mutsi tajuaisi mun häipyneen, se kylmettäisi pankkitilinsä. Mä tiesin sen itkevän varmasti katkeria, suolaisia kyyneleitä kotona, ja siitä mä olin tyytyväinen ja ärtynyt samaan aikaan. Surkoot, mutta mikä oikeus sillä on surra, jos mäkään en sure? Mun elämä ja tulevaisuus.
Me käveltiin ristiin rastiin Berliinin katuja, ja alkoi jo hämärtää kun Eppu ehdotti että me lähdettäisiin takaisin kämpille. Mä nyökkäsin ja me suunnattiin Happy Lionia kohti. Mä menin suoraan yläkertaan, kun Eppu jäi alas ravintolan puolelle juttelemaan jostain Konradin kanssa.
Mä rojahdin olohuoneen sohvalle, ja tuijotin tyhjästi ikkunasta tummalle taivaalle. Vaikka oli toukokuun alku, täällä ilmeisesti pimeni nopeasti, tai sitten mä en vaan havainnut ajankulua. Mun päässä soi Don McLeanin American Pie ja mä suljin silmäni ja yritin rentoutua.
“Now the half-time air was sweet perfume
While the sergeants played a marching tune.
We all got up to dance,
Oh, but we never got the chance!
`cause the players tried to take the field;
The marching band refused to yield.
Do you recall what was revealed
The day the music died? ”, mun rinnakkaisluokan kimmat lauloi. Oli peruskoulun päättäjäiset, kevätjuhla. Kaikilla tytöillä oli sievät kuteet,
tukka nätisti ja silmät kyyneleiset. Mä tunnustelin sisintäni, ja vaikka miten kaivoin paakkuuntuneita ja paatuneita tunteitani, mä en voinut todeta muuta,
kuin että tunsin helpotusta että pääsisin pois. Mulla oli farkut ja t-paita, tukka pörrössä ja mä seisoin yksin salin perällä. Mä olin etääntynyt meidän luokkalaisista
muijista jo kauan sitten, eikä tilannetta parantanut se, että mä olin harvoin koulussa, ja silloinkin lähinnä kokeissa, joista Jaakko mua aina säännöllisin väliajoin valisti.
Tästä biisistä mulle tuli lähinnä mieleen, kun mä ja se lojuttiin Kaisaniemenpuistossa yöllä ja kuunneltiin sen mankasta tätä yhä uudelleen ja uudelleen samalla röökiä polttaen.
Silloin se oli vielä ollut täynnä elämäniloa ja –tarmoa, mutta nykyään siitä oli tullut jotenkin taantunut. Sen silmien alla oli mustat varjot, ja se näytti alituiseen jotenkin huolestuneelta.
Se kävi koulua periaatteesta, koska tahtoi aikuisena olla jotain suurta, ei sosiaalipummi jossain paska-asunnossa Itä-Helsingin slummeissa.
Todistustenjaon jälkeen - mä pääsin just ja just ysin läpi, välttävällä tokarilla – mä sain kuulla, että Jaakon faija oli ollut jo pari kuukautta sairaalassa jonkun vakavan sydänvian takia. Vastoin tapojani mä halasin sitä ja kehotin sitä joskus ilmoittelemaan itsestään, vaikka mä tiesin, että meidän ystävyys oli ohi, sen kuviot alkoi olla ihan muualla, luultavasti ei Suomessa, tuskin edes tässä maailmassa.
Mä olin oikeassa, Jaakko ei koskaan ottanut yhteyttä – siis tähän mennessä. Ysin päätösjuhlasta oli kohta jo vuosi. Mä en ollut välittänyt pyrkiä minnekään erityiseen lukioon, vaan päädyin lähimpänä olevaan räkälään. Sen piireissä liikkui kaikkea viinasta huumeisiin. Mutsi jaksoi toistella vittumainen ilme naamallaan, että se oli ihan hyvä lukio, ja sai kelvata mulle. En mä siitä valittanutkaan kuin kerran, kun sain kunnolla turpaani.
Mä liikuin siihen aikaan Kasperin kanssa. Kasper oli pitkä, luurankomaisen laiha jätkä, jolla oli mustat, villit hiukset, jotka ei olleet varmaan koskaan edes nähneet saksia. Kasperin lukio meni yhtä vituiksi kuin mullakin. Meidän jutun alkaessa – jos sitä miksikään jutuksi edes pystyi sanomaan – Kasper otti vielä ihan iisisti. Se ei ryypännyt kamalan usein, eikä koskenut huumeisiin, vaan tahtoi säilyttää oman mielensä. Parin kuukauden päästä kuitenkin jokin muuttui. Sen käytöksestä alkoi tulla epämääräistä, se näki harhoja eikä usein tiennyt missä oli. Mä itsepintaisesti kieltäydyin näkemästä, miten pahoja ongelmia sillä oli, vaan elin omassa pienessä maailmassani, jossa mikään paha ei pääsisi tunkeutumaan mun ja Kasperin välille.
Kun Kasper oli vähällä joutua linnaan laittomasta huumeiden hallussapidosta, mun oli kuitenkin pakko avata silmäni.
”Mia, rakas kettutyttö, syö hunajaa niin sielusi ei karvastu tämän takia”, se sopersi mulle puhelimessa. Kasperin omituiseen puhetapaan tottuminen oli vienyt aikansa, mutta kieltämättä siitä oli joskus vaikea ottaa selvää.
”Kasper, vastaa mulle rehellisesti, milloin sä pääset sieltä, vai pääsetkö ollenkaan? Mä en tuomitse sua heroiininarkkariksi vaikka ehkä pitäisikin, jos kerrot mulle totuuden kaikesta”
”Totuutta kaikesta ei ole.. on vain asianhaaroja, pahentavia tosiseikkoja joiden jälkeen et suostu edes katsomaan minuun päin..”
”Vastaa mulle. Rehellisesti.”
”Mia, tätä kaikkea ei voi selittää puhelimessa.. se oli enemmän kuon pelkkää huumautumista, se oli kuin rutto; päivisin paahtoi ja käristi, öisin hohki hurmetta.”
”Painu helvettiin, mä sain tarpeekseni tästä jo kauan sitten”, mä äyskäisin luuriin ja lopetin puhelun. Ja vaikka mun kädet tärisi ja silmissä sumeni, olo oli ihmeen päättäväinen. Mä häipyisin täältä kauas ja äkkiä, koska tiesin, että Kasperin piilottelemien huumeiden käyttäjät tulisivat pian perimään omiaan. Multa.
Pari viikkoa mä piilottelin himassa ja omissa maailmoissani, jonka jälkeen uskaltauduin jo lähtemään ulos hakemaan ruokaa. Sain tehdä pari kävelylenkkiä rauhassa ulkona, mutta sitten ne sai mut.
Mä olin käynyt Siwassa ostarilla ostamassa röökiä, ja kävelin just erästä syrjäistä sivukujaa himaan päin. Sytytin stenkulla savuketta, kun jokin kuudes aisti rupesi koputtamaan hädissään mun kallon sisäpintaa. Oli hiljaista. Liian hiljaista. Äkkiä mä huomasin, miten kujan toiseen päähän ilmestyi roteva mies, Kuuselaisen Kalle, paikallinen suoneenvetäjä, kuten mun aivoni tarkensivat. Käännyin nopeasti ympäri, mutta tajusin olevani ansassa, umpikujaan ahdistettu kettu. Kettujen pesäkoloissa on usein varauloskäynti, mulla ei ollut mitään. Ne lähestyivät, ja Kallen stiletin terä välähti hämärässä.
Mun haavat oli syviä, mutta kuin ihmeen kaupalla mä selvisin kuitenkin ilman erityisen vakavia vammoja. Tapahtuman jälkeen mutsi tosiaan antoi mulle luvan vaihtaa koulua. Mua sen tarjous ei kiinnostanut. Yleensä ottaen mua ei kiinnostanut yhtään mikään.
--
Mä olin ilmeisesti nukahtanut joksikin aikaa siihen sohvalle, koska avatessani silmäni näin vain pimeydessä kaukana loistavia kaupungin valoja. Someday all the citylights will fall. Kampesin itseni vaivalloisesti ylös –huonosti jousitetulta- sohvalta, ja kävelin vaivalloisesti paikat kipeinä omaa huonettani kohti. Epun huone oli mun matkan varrella, ja kun kuulin sieltä vaimeaa musiikkia, pysähdyin sen oven taakse kuuntelemaan. En ensin tunnistanut biisiä, mutta pian tajusin sen Queenin Nevermoreksi. Olin aina ihaillut Queenin laulaja Freddie Mercuryn ääntä, mutta siinä biisissä sen ääni tosiaankin pääsi valtuuksiinsa. Eppu kuunteli sitä uudelleen ja uudelleen. Mä en edes tiedä, kuinka kauan seisoin siinä oven takana kuuntelemassa sitä.
”Junassa joskus päivällä: Olen nyt istunut junassa kuudetta tuntia. Jossain vaiheessa jouduttiin pysähtymään kahdeksi tunniksi, kun juna ajoi jonkin helvetin lehmän päältä, kas kun ei apinan?
Mulla ei ole totta puhuen hajuakaan, mitä mä tulen Berliinissä tekemään. Käykö mulle kuin Nancylle Lontoossa? Sekin olisi kyllä kieltämättä parempi vaihtoehto kuin pysytellä Suomessa. Tsekkasin kännykän silloin kun pysähdyttiin. Ei yhtään viestiä tai soittoa – mutsi ei siis vielä ole huomannut, että mä olen lähtenyt. Hyvä niin. Hyvällä tuurilla saan nostettua lisää rahaa samalla kun vaihdan junaa.
Ennen iltaruskoa: Matka vain jatkuu, raiteet jatkuvat jatkumistaan ja maisemat vaihtuvat mutta pysyvät samanlaisina. Ehkä tää tästä, kun alkaa tulla enemmän.. no, erilaisuutta. Mä en tiedä, mitä mä odotin tai odotan, kun lähdin Suomesta, mutta jotain eroa olisi parempi olla. Mitä järkeä on lähteä, jos ei päädy minnekään ja jos ei pääse eroon menneisyydestään? Just nyt mä en etsi mitään liian pysyvää, asunto ei ole tarpeen, ihmiset eivät ole tarpeen, vaellusvietti on liian kova ja veri vetää muualle. Saa nähdä, kauanko viivyn Berliinissä, ja muissa kohteissa. Lontoo on pakko koluta, se on tulevaisuus.
Jospa viimeinkin löytäisin jotain tai jonkun, joka ei tuomitse, vaan hyväksyy sellaisenaan. En tiedä, onko se mahdotonta. Toivon vain, että en kuole, ennen kuin opin elämään.
]]>
Metsässä nukkuu yksin makuupussissa.
Yksinäinen makuupussi on aika kylmä.
]]>
Kaikki on vain niin vitullaan.
]]>